855_l_hyvaksikaytetyt_72ppi.jpgHyväksikäytetyt - selviytyjät kertovat

Toimitus Visa Kuusikallio, Katri Kuusikallio

OSTA KIRJA VERKKOKAUPASTA

Ote kirjasta:

Miten selviytyä/ Peloista pelkoja päin

Tämä artikkeli sisältää anonyymejä lainauksia seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten päiväkirjoista ja kirjeistä. Heidän tavoin myös minä olen kokenut seksuaalista kaltoin kohtelua, väkivaltaa ja kaikkea sitä muuta, mitä rikkinäinen lapsuus pitää sisällään. Tähän artikkeliin ovat jakaneet kokemuksiaan myös uhrien puolisot ja ystävät. Kaikki lainaukset ovat rikosoikeudellisista syistä anonyymejä.   

Huudan paljon, huudanko? Vai tuntuuko minusta vain siltä? Mua hävettää seistä ruokalan jonossa, en tiedä miksi. En halua ottaa maitoa, kun se metallinen juoma-astia kaatuu kävellessä niin helposti. Silloin kaikki katsoo mua ja näkee mikä olen. Aikuiset on vihaisia, koska mä sotken. Mä en pidä siitä, että mua lyödään. Muki ei kaadu, jos sellaista ei ole. Mä en juo maitoa enää.   

Minua on kuvailtu reippaaksi ja rohkeaksi lapseksi. Muistan kuulleeni myös sanat temperamenttinen, tomera ja touhukas. Kotioloissa olin villi, rasittava, ärsyttävä, kiero, idiootti ja tiellä. Todellisuudessa vain hahmo, jonka olemassaolo määrittyi toisten ihmisten tunteista ja toiminnoista. Minä, joka olin niin paljon, ja samalla en mitään. Koin seksuaalista hyväksikäyttöä varhaislapsuudessani lähiomaisen taholta, ala-asteikäisenä perhetuttavan painostamana ja myöhemmin teini-iässä, opettajani rohkaisemana. Myös perheväkivalta on ollut iso osa elämääni.   

Olin kouluterveydenhuollon vakioasiakas, sillä terveydenhoitaja kohteli minua hyvin eri tavalla kuin perheeni. Hän oli mukava, hymyili joka kerta, ja tarjosi joskus keksejäkin. Siispä kävin vastaanotolla lähes päivittäin. Joskus pääni oli kipeä, toisinaan vatsa, välillä ei mikään, mutta tavan vuoksi menin kuitenkin. Merkittävimpiä puuttumismahdollisuuksia olivat ne päivät, kun kävin hoidatuttamassa fyysisiä vammojani. Opin jo nuorella iällä purkamaan ahdistuksen itseeni. Käytetyimpiä tapojani olivat pohkeiden raspaaminen vereslihalle ja yleisemmin tunnettu viiltely. Toisinaan raavin käsiäni, tai hioin kantapääni ihon rikki. Olin ala-asteikäinen, kun aloitin itseni vahingoittamisen. Vaikka en osannutkaan kertoa asioista suoraan, olivat merkit pelosta olemassa. Kun alettiin puhua vanhemmista, kodista tai ylipäätään mistään, mikä liittyy perheeseeni, lakkasin olemasta reipas ja rohkea, tomera ja touhukas. Minä vetäydyin, en enää vastannut. Lienee selvää, että minun on vaikeaa arvioida omaa lapsuuden aikaista käytöstäni. Tunteistani osaan kuitenkin kertoa.   

Olin aina kaikkialla ja samalla en missään, ikään kuin minulla olisi ollut kamala kiire jonnekin. En keskittynyt kunnolla, ne sanoivat. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat minulle vaikeaa. Koulussa olin taiteellinen, kotona sotkin. Kukaan ei rakastanut minua, ainakaan yksikään ei koskaan sanonut niin. Hyväksikäyttänyt lähiomainen kai välitti, kunnes hyväksikäyttö päättyi. Sen jälkeen olin hänelle täysin ilmaa, aivan tyystin näkymätön. Luulin että oli minun vikani, kun se ei enää hymyillyt. Tunsin, että vanhempani vihasivat minua.   Opiskelemaan en koskaan oppinut. Jos tuli huono numero, sain selkääni; jos hyvä, en saanut ‑ siinä minun motivaationi. Koin jatkuvasti valtavaa painetta suoriutua virheettömästi, mikä oli tietenkin mahdotonta. Lopulta päädyin tilaan, jossa en uskaltanut tehdä enää mitään. Itsemurhaa olen yrittänyt useita kertoja.   

Mitä tapahtuu


Istun kaapissa, olen täällä piilossa. En ole vielä koulussa, vasta päiväkodissa. Ne huutaa, mä kuulen. Olen tehnyt jotain ihan kamalaa, äiti itkee, isä ei. Me ollaan täällä ihan yksin, ihan hirmu yksin. Istun kaapissa ja suunnittelen muuttavani metsään, lumimajaan, muumien kanssa. Muumit on aina toisilleen kivoja.   

Lapsen kyky ymmärtää ja käsitellä tapahtunutta on olematon. Seurauksien kirjo on erityisen räikeä silloin, kun seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtuu ydinperheessä. Kuten vanhemman lastaan kohtaan harjoittamassa väkivallassa, uhka ja tuki tulevat samasta osoitteesta. Lapsen sisäinen vaisto käskee hakeutumaan hädän hetkellä oman lähivanhemman tykö turvaan, mutta lähivanhemman aiheuttama fyysinen kipu taas vetäytymään kauemmas. Lopputuloksena on ääretön sisäinen ristiriita. Tapahtuma kerrallaan lapsi menettää omanarvontuntoaan oppien samalla pelisääntöjä, joita väkivaltaisessa kodissa elämiseen vaaditaan.   

Olen kasvanut, jo melkein aikuinen, kolmannella luokalla, isojen lasten koulussa. Istun keinussa ja kerron muille lapsille kuinka seksiä harrastetaan. Osaan kiroilla jo aika paljon, ja polttaa tupakkaa. Mulla on salaisuus, mutten kerro. Illalla, kun muut nukkuu, raavin itseäni. Joskus vuodan verta, se helpottaa. On muitakin salaisuuksia, niin monta, etten enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Mistään ei saa puhua, ettei vahingossa lipsauta niitä sellaisia asioita, joista voi seurata lisää ongelmia. Mä pelkään jotenkin enemmän kuin ennen.   


Mua ei itketä enää. Olen kasvanut, jo melkein aikuinen, kun osaan olla hiljaa. Minulla on kaveri, se on yläkoulussa, ja on ihan tosi vanha. Me tehdään asioita, seksiä. Mutta siitä ei saa puhua, se sanoi niin. Mulla on paljon salaisuuksia, kyllä mä osaan.   

Ellei kaltoin kohteluun puututa, muodostuvat sen aiheuttamat tunteet osaksi minuutta. Nämä opitut kokemukset tulevat vaikuttamaan aikuisenakin kaikkiin päätöksiin, jotka uhri tekee. Suurin osa seksuaalisesti hyväksikäytetyistä ajautuu myöhemmässä vaiheessa elämäänsä uudelleen epätasa-arvoiseen ihmissuhteeseen. Itselleen epäsuotuisien ratkaisujen lisäksi heidän tunnemaailmansa on puutteellinen ja rajoittunut. Lapsuuden aikainen trauma oireilee niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Pelkotilojen ja ahdistuksen lisäksi koko olemuksen voi vallata voimakas tyhjyyden tunne, jonka täyttämisyrityksiin kuluu suunnaton määrä energiaa ja aikaa. Koska uhri ei kykene paikantamaan tunteidensa lähteitä ja syitä, hän voi ajautua äärimäisen itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Käytös- ja syömishäiriöiden lisäksi voi toisinaan ainoalta vapautukselta tuntua vain itsemurha.   

Kieltäminen   

Ovi takanani sulkeutuu. Kävelen ulos sairaalasta omin jaloin, vaikkei tähän monikaan uskonut. Aikani vaurioituneena ja aikaansaamattomana ihmisenä on päättynyt. Olen terve, koska papereissani lukee niin. En mä edes tiedä mikä mulla oli. Oli se mitä hyväänsä, on se edelleen. Huominen on yhä pimennossa, mutta mietin sitä sitten myöhemmin. Sitten, kun en ole enää näin väsynyt.     

Kieltäminen on osa mielemme suojelumekanismia. Sen tehtävänä on sulkea käsittelykyvyn ulkopuolella olevat massiiviset tunneröykkiöt alitajuntaan, ettei psyykemme ylikuormittuisi. Mitä varhaisemmassa vaiheessa traumatisoituminen tapahtuu, sitä kauemmaksi nämä muistot ja kokemukset karkaavat. Vaikka suojelumekanismi saattaa olla niin vahva, ettei uhri muista tapahtuneesta mitään, ei se koskaan ole aukoton. Laukaisijoiden, eli asioiden, jotka ovat traumatisoitumistilanteesta tuttuja, ilmeneminen nykyhetkessä, voi aiheuttaa vahvojakin tunnekokemuksia ja mielikuvia, takaumia menneestä. Monet hyväksikäytetyt elävät pitkiäkin aikoja ilman häiritseviä muistikuvia ja ajatuksia. On lukuisia uhreja, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että tapahtunut ei vaikuta heihin laisinkaan. Kaltoin kohdellun on usein vaikeaa ottaa vastuuta omista tunteistaan, koska hän on oppinut, että väkivallan tekijä ja/tai hyväksikäyttäjä on määritellyt oman sisimmän.   

Menettäessään kontrollin omaan kehoonsa ja mieleensä ihminen sisäistää tällaisen asiaintilan pysyväksi. Rikkoutuneet rajat piirtyvät mieleen elämän kompassiksi, jonka seurauksena useat hyväksikäytetyt joutuvat tahtomattaan uudelleen hyväksikäytetyksi. Tyypillistä on myös mustavalkoinen ajattelu, ihminen on joko täysin hyvä tai täysin paha. Tämä ajattelu johtaa usein ylilyönteihin rajojen asettamisessa. Jatkuva tarkkailu ja varuillaan olo ilmenee poikkeuksetta pyrkimyksenä kontrolloida läheisiä ja heidän tunteitaan. Etäisestä ja vahvasta uhrista saattaakin tulla yhtäkkiä hento ja rikkinäinen takertuja. Tämä alitajuinen menneen uudelleen elämisen pelko saa aikaan tilan, jossa pieninkin yllättävä muutos elämässä voi laukaista puolustautumisrefleksin. Tällöin epävarmassa tilanteessa ilmenevät tunteet kohdistetaan siihen, joka ne kyseisessä hetkessä nostaa pintaan, eikä hyväksikäyttäjään, jolle tunteet todellisuudessa kuuluvat. Myös yksinäisyys riittää tunnevyöryn laukaisijaksi, kuten mikä tahansa muu traumatisoitumistilanteesta tuttu aistillinen kokemus. Koska näitä negatiivisia tunteita pyritään usein välttämään, on lopputuloksena jatkuva kamppailu vallan ja hallinnan illuusiosta sekä pahimmassa tapauksessa eristäytyminen yhteiskunnasta kokonaan.

Dissosioinnista on kyse silloin, kun ihminen ei osaa yhdistää itseään tai kokemaansa tunnetta tapahtuvaan tai tapahtuneeseen asiaan, vaan kokee tuntemansa tunteet itse tilanteen ulkopuolella. Dissosiointi on taidonnäyte mielemme mahdollisuuksista turvata selviytymistämme, mutta samalla siitä voi olla myös haittaa, mikäli uhri ei kykene laisinkaan kohtaamaan omia tunteitaan. Dissosiaatio on kaikessa vaikeudessaan normaali ja terve reaktio, vaikka uhrien keskuudessa usein väärinymmärretty ja jopa demonisoitunut. 

Trauman kieltämisessä ei koskaan kuitenkaan ole kyse valinnasta, vaan elämäntilanteesta ja olemassa olevien ihmissuhteiden turvallisuudesta, luotettavuudesta ja toimivuudesta. Jos uhri kykenee pitämään lähipiirinsä olemassa olevalla käytöksellään, hän tuskin kokee tarvetta muutokselle. Etäinen ja vihamielinen tunneympäristö voi alitajuisesti tuntua myös turvalliselta. Usein käy niin, että trauma aktivoituu vasta radikaalin tunnekokemuksen myötä. Yleisimpiä tilanteita tälle ovat: ensimmäinen vakaa parisuhde, ensimmäisen lapsen syntymä, avioero/erilleen muuttaminen, hyväksikäyttäjän ja/tai vanhemman kuolema. Myös iän lisääntyessä mielen mahdollisuus ylläpitää traumatapahtumaa torjuvaa suojelumekanismia heikkenee, jolloin muistot tapahtuneesta aktivoituvat herkemmin.   

Hän puhuu, mutta ei kerro   

Tyypillisiä tapoja kertoa traumatisoivasta tilanteesta ja kieltää se samalla, ovat tapahtumapaikan, ajan tai tekijän vaihtaminen kerronnassa. Tämä toimintamalli on luultua yleisempi, ja useat uhrit ajautuvat siihen. He eivät kuitenkaan välttämättä itse tiedosta valintaansa todellisuuden vääristämisestä ja saattavat kuvitella, että jos he kertoisivat hyväksikäyttäjän henkilöllisyyden, ei heitä uskottaisi laisinkaan. Tällainen käyttäytyminen on hyvin yleistä silloin, kun hyväksikäyttäjä on lähipiirissään arvostettu ja pidetty ihminen. Pelko menneiden kohtaamisen seurauksista voi olla niin suuri, että yksilö ajautuu muokkaamaan omaa elämäntarinaansa kuulijan ja sen hetkisen elämäntilanteensa mukaisesti. Uhri saattaa, iästä riippuen, jopa rehvastella kokemuksillaan, mikä ei sekään ole tietoisella tasolla tapahtuva valinta vaan tapa käsitellä vaikeaa asiaa. Usein trauman vähättely on kuitenkin ainut keino sen olemassaolon sietämiseen. Hyväksikäytön oireisiin reagoiville läheisille kerrotaan vain puolitotuuksia tapahtuneesta.   

Tuntui, että hyväksikäyttö tuli minun ja ystäväni väliin. Oli pakko kertoa, mistä masennukseni ja jatkuva alakuloni johtuivat. En kuitenkaan voinut rikkoa heidän perhettään. En voinut kertoa, että hyväksikäyttäjä olikin ystäväni isä.   

Tunneyhteydet sanoihin ja tapahtumiin ovat niin voimakkaat, että traumaa voi käsitellä pitkäänkin leimaamatta tekijää. Muutamalla yksityiskohtia, puhumisesta tulee helpompaa. Uhri dissosioi, eli luo tapahtuneen ympärille osittain uuden mielikuvan, jonka avulla hän erottaa itsensä koetusta. Hyväksikäyttäjäksi voi olla helpompaa kelpuuttaa joku vieras, kuin esimerkiksi oma isä. Kun kokonaisvaltainen trauman käsittely lopulta alkaa, voi aiemmin kerrottu herättää valtavaa syyllisyyttä ja häpeää. Uhrille saattaa tulla sellainen olo, ettei hän voi enää koskaan kertoa sitä, miten asiat oikeasti ovat, sillä kukaan ei uskoisi häntä harhaan johtamisen jälkeen.   

Minun kimppuuni kävi mies. Kerroin kaikille, että tämä mies raiskasi minut. Kävin jopa terapiassa läpi niitä tunteita, mitä hyökkäys ja seksuaalinen riisto minussa aiheuttivat. Ajattelin, ettei sillä ole väliä kuka tekijä on. Halusin vaan puhua ääneen niitä asioita mitä oli tapahtunut. Podin syyllisyyttä vuosia, ja edelleen. Valehtelin, sillä oikeasti pääsin sitä miestä karkuun. Kaikki ne asiat, joita kerroin hänen minulle tehneen, tekikin oma isäni. En ole vieläkään uskaltanut kertoa totuutta. Pelkään, että sen jälkeen kukaan ei enää usko, ja jään taas yksin.   

Totuuden mukainen kertomus tapahtuneesta tulee aikanaan. Sitten, kun uhri kokee olevansa valmis kohtaamaan ne mielikuvat, jotka hyväksikäyttöön liittyvät. Trauman aktivoitumisesta seuraa kriisivaihe, jossa vanhat muistikuvat tapahtuneesta palaavat tajuntaan osissa tai kokonaan. Uhri voi epäillä muistojensa todenperäisyyttä tai kokea tulevansa hulluksi. Traumaattisten kokemusten läpikäynti laukaisee tilannesidonnaisia tunteita: avuttomuutta, pelkoa, häpeää, hämmennystä ja syyllisyyttä. Tapahtumien hyväksyminen vaatii ympärilleen turvaverkon. Ihminen tarvitsee tasapainoisia lähisuhteita, lukuisia positiivisia kokemuksia, itseluottamusta ja ennen kaikkea uskallusta erottaa mennyt nykyhetkestä.   

Syyllisyys ja häpeä   

On paljon sellaista, jota on vaikeaa mieltää seuraukseksi traumaattisesta tapahtumasta. Vielä enemmän on niitä asioita, joiden syntysijaa on mahdotonta määrittää, sillä tragediat muokkaavat myös persoonallisuutta. Pysyvimpiä ja vaikeimpia seurauksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä on syvä syyllisyydentunne, joka ilman hoitoa voi vaivata hyväksikäytettyä tämän loppuiän.   

Iltaisin kun yritän nukkua, muistan asioita. Niitä salaisuuksia, joista ei saa puhua. Välillä en enää aamuisin erota, näinkö unta vai tapahtuiko se oikeasti. Kaikki mun ympärillä käyttäytyvät samalla tavalla. Mussa täytyy olla jotain vikaa.    

Syyllisyys ja häpeä. Ne voivat tunkeutua jokaiseen päivään ottaen mitä kummallisimpia muotoja. Läheskään aina tunteiden lähde ei ole tietoisuuden saavutettavissa. Nämä tunteet ilmenevät suureksi osaksi myös seksuaalisuuden ulkopuolella. Suurimpia haasteita saattavat olla hyvinkin arkiset tilanteet, joissa täytyy tuottaa jonkinasteinen pettymys toiselle ihmiselle. Uhri ei tunnista omaa oikeuttaan kieltäytyä, jolloin rajanveto oman jaksamisen ja velvollisuudentunnon välille voi olla mahdotonta. On todennäköistä, että ennen trauman käsittelyn alkamista, kaltoin kohdeltu tyytyy välttelykäyttäytymiseen. Hän pyrkii etäännyttämään itsensä tilanteista, joissa joutuisi kieltäytymään tai tuomaan omaa aitoa mielipidettään julki. Välttelykäyttäytymiseen liittyy myös voimakas sitoutumiskammo sekä oman vastuun tiedostamattomuus. Vaikka hetkellisesti voikin tuntua siltä, että välttelykäyttäytyminen auttaa omaa oloa, on sen kannattavuus pitkällä tähtäimellä kyseenalainen. Myöskään pelon aiheuttamat syyllisyyden ja häpeän tunteet eivät kaikkoa, vaikka laukaisija poistettaisiinkin. Laukaisijoita voivat olla sanat, eleet, äänet, tuoksut, esineet, tunteet tai jopa pelkkä lämpötila. Ei ole siis laisinkaan liioiteltua todeta syyllisyyden ja häpeän olevan läsnä kaikkialla, tavalla tai toisella.

Seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamat syyllisyyden ja häpeän tunteet nousevat voimakkaimmin esiin ihmissuhteissa. Kanssakäyminen toisten kanssa koetaan erittäin vaikeaksi. Neuvottelutilanteiden nostattama epävarmuus näkyy vihana, joka kohdistetaan virheellisesti esimerkiksi työnantajaan, puolisoon tai omaan lapseen. Usein onkin vaarana, että ahdistavia tunteita väistäessään uhri opettaa itsensä välttelemään muita ihmisiä. Tämä aiheuttaa sosiaalista eristäytymistä ja lisää tunnetta omasta kyvyttömyydestä, mikä taas toimii laukaisijana syyllisyydelle ja häpeälle. Jatkuva stressitila kuormittaa elimistöä myös fyysisesti. Vaikka tietoisuus psyykkisten traumojen ja fyysisten oireiden välisestä yhteydestä on lisääntynyt, ei hoitavan tahon reagointia tähän yhteyteen voida pitää itsestään selvyytenä.  

    


Mielikuvitussairastelija 

Näytti siltä, että pärjäsin. Olin se uhri, johon väkivalta ja hyväksikäyttö eivät jättäneen laisinkaan jälkiä. Kykenin pitämään kodin siistinä, käymään töissä, olemaan rauhallinen ja johdonmukainen lasteni kanssa. Ainoat haasteet tulivat fyysisistä oireista, joiden olemassa ololle ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä. Se oli tuskaa, kun kukaan ei voinut auttaa. Tunsin jälleen, ettei minua uskota. Tämä vain pahensi kipujani ja lisäsi häpeää. Kun oireet pitkittyivät, myös tavallisuuden kulissit alkoivat horjua. Vuosien jälkeen, lakkasin olemasta ehjä.   

Psykosomaattisten oireiden yllä leijuu yhä luulosairauden leima. Traumatisoituneille henkilöille muodostuu usein moniasiakkuuksia, joissa auttajatahot toimivat asiakkaan kanssa toisistaan tietämättä. Tästä seuraa ongelmia tilanteen hallintaan: kun vastuu on kaikilla, ei vastuu ole kenelläkään.   Muistan erittäin hyvin oman kokemukseni hetkestä, kun kattavien tutkimusten jälkeen lääkäri totesi minun olevan fyysisesti kunnossa. Minä potilaana, joka olen vuosia kärsinyt vatsakivuista, ripulista, ummetuksesta ja turvotuksesta, saan kahden tähystyksen ja lukuisien muiden kokeiden jälkeen tunteen: luuletko, että minä keksin tämän kaiken?   

Uhrin saattaa olla vaikeaa käsittää, kuinka on mahdollista, että traumaattinen tapahtuma vaikuttaa myös elimistöön ja sen toimintaan. Tilanne on myös hoitavalle taholle haastava, sillä nostamalla esiin kysymyksen mahdollisista psyykkisistä ongelmista laukaisee kysyjä tahtomattaan uhrissa muistoja ja roppakaupalla tunteita. Pahimmassa tapauksessa heränneet tunteet purkautuvat aggressiivisestikin laukaisijaan. Psykosomaattisten oireiden olemassaolon hyväksyminen tarkoittaa samalla oven avaamista menneisyyteen. Siksi hoitohenkilökunnan valistamisen lisäksi olisi erittäin tärkeää lisätä myös potilaiden tietoutta mielen ja kehon välisestä yhteydestä.   

Minulla oli paljon kipuja ja ongelmia elimistöni kanssa. Ajoittain luulin olevani kuolemansairas. Psykosomaattisia oireitani olivat mm. päänsärky, ihottuma, sydänoireet ja vatsakivut.   

Vaikutus ihmissuhteisiin   


Mä en osaa rakastaa ketään. Esitän vain rakastavani, että joku rakastaisi minua. Kaikki ne ovat ihan samanlaisia. Mitä väliä sillä on kenen kanssa mä tapan aikaani ennen kuolemaa.   

Ahdistunut ihminen suhtautuu kielteisesti itseensä ja elämäänsä. Hän on vihainen omista ajatuksistaan ja saattaa paradoksaalisesti toivoa, että pelastus pois tunnemontusta tulisi ulkopuolelta. On sangen yleistä, että tällainen ihminen tavoittelee jatkuvasti yllättäviä, äkillisiä muutoksia elämäänsä. Järjestelemällä uudelleen ulkoisia asioita pyritään saamaan sisäinen kaaos hallintaan. Tämä alitajuisesti toimiva tarve paeta pahaa oloa voi ilmetä esimerkiksi jatkuvina kotikaupungin-, asunnon-, opiskelu-, tai työpaikan vaihdoksina. Yleisiä ovat myös vuosisadan rakkaustarinat, jotka päättyvät kuin seinään heti ensimmäisen ongelman ilmetessä. Ongelma ei tässä kohtaa tarkoita välttämättä mitään konkreettista tapahtumaa, vaan esimerkiksi kumppanin elekielestä tai sanoista syntyneitä, tiedostamattomia tunneyhtymiä, joiden pintaan nostattama tuska kohdistetaan suoraan kumppaniin. Tällaisesta kokemuksesta, dissosiaatiosta, seuraa usein: "sä olet ihan samanlainen kuin se toinen" -tunne. Yleisimpiä tapoja reagoida tähän tunteeseen ovat kumppanin syyllistäminen, itsetuhoisuus, vetäytyminen, lannistuminen, parisuhteen päättäminen, päihteiden väärinkäyttö tai väkivaltaisuus. Tämä sama toimintamalli voi kohdistua muihinkin lähisuhteisiin, kuten ystäviin, työkavereihin ja jopa omiin lapsiin.   

Koska mahdollisuutta vaikuttaa omiin tunteisiin ja kokemuksiin ei ole välttämättä ollut, voi käydä niin, että yksilö omaksuu uhrin roolin osaksi identiteettiään. Tällöin uhriutuminen jatkuu, vaikka lapsuudenaikainen kaltoin kohtelu päättyykin. Tiedostamattaan henkilö hakeutuu vielä aikuisiälläkin vahingollisten ihmisten seuraan, sillä niin kutsuttu "asiaton käytös" tuntuu tutulta ja siten myös turvalliselta. Opimme vanhemmiltamme käsitteet elämä, rakkaus ja turvan tunne. Käyttäytyivätpä he miten tahansa, olemme jo vuosia sitten sisäistäneet heiltä raamit sille, mikä ja millainen on ihmissuhde.   

Mietin usein, että mitä yhteistä minulla ja miehelläni on. Välillä ajattelen, et se on ihan väritön ja tylsä persoona. Me riidellään tosi harvoin, jos koskaan. Se ei koskaan huuda minulle, eikä ole lyönyt. On oikeasti vaikeaa olla sellaisen ihmisen kanssa, josta ei näe mitä se ajattelee. Välillä musta tuntuu, ettei se oikeasti välitä, kun ei se huuda eikä lyö, vaikka mä sikailisin mitä. Olen ihan varma, että jonain päivänä sillä vielä napsahtaa, sen odotteluhan tässä onkin se vaikein juttu. En vieläkään uskalla luottaa siihen, koska sitten kun se lyö, niin joudun taas pettymään.   

Negatiiviset toimintamallit ihmissuhteissa heijastuvat myös tuleviin sukupolviin, erityisesti silloin, kun hyväksikäytetyllä on omia lapsia. Vaikka uhri kykenisi pitämään vihansa hallinnassa, on käsittelemättömällä traumalla muitakin seurauksia. Omalla kehonkielellämme, olemuksellamme, suhtautumis- ja reagointitavoillamme me vanhempina näytämme lapsillemme selviytymisen kannalta oleelliset toimintatavat. Tämä tiedostamaton tiedonkulku on jäänne alkukantaisesta kommunikoinnistamme, jonka tehtävänä on lajin säilyminen parhaalla mahdollisella tavalla. Periytyvien traumojen osuutta yksilön tunnerepertuaarissa on vaikeaa lähteä analysoimaan, sillä kyse on asioista, jotka vain ovat aina olleet. Lainatakseni Freudin esimerkkiä kanoista, jotka eivät koskaan ole nähneet petolintua, mutta silti pakenevat petolintua muistuttavaa siluettia, osoittaa, että tietyt pelot kulkeutuvat suvussa. Monin tavoin on todistettu, että myös työstämätön trauma siirtyy vanhemmalta lapselle. Tämän ehkäisemisen kannalta olisi tärkeää, että trauman kokeneet hakisivat apua itsensä, mutta myös tulevien sukupolvien tähden.   

Mistä hyväksymisessä on kyse   

Olen pelännyt kaikkea mikä liikkuu, mikä puhuu, mikä tulee kohti tai kääntyy pois. Olen pelännyt ruokaa, olen pelännyt peilikuvaani, kävelyä, ulkoilmaa, ääntäni ja elämää. Minä olen pelännyt häntä ja sinuakin olen pelännyt, silloin joskus. Olen aina sisimmässäni tiennyt minuun kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Olen tuntenut sen kehossani, työntänyt sen pois tietoisuudestani. Olen kyseenalaistanut oman psyykeni, hävennyt mielikuvia, jotka olen "keksinyt", sillä eihän tällainen voi minun elämääni olla.  Hävennyt olen paljon ja salaillut. Olen yrittänyt selittää tunteitani mitä kummallisimmilla tavoilla, syyllistänyt pahasta olostani kumppaniani, läheisiäni. Olen vihannut häntä ja kaikkia muita, jotka mielleyhtymiä ovat herättäneet. Olen vältellyt omia tunteitani, jonka tähden olen kokenut valehdelleeni. Erityisesti silloin, kun olen keksinyt jonkin tekosyyn pahalle ololleni, kun en ole rohjennut kohdata totuutta. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että valehtelen. Tuntenut itseni aivan kelvottomaksi, koska valehtelen. Olen ollut ulkopuolinen omassa elämässäni.   

Negatiiviset tunteet eivät koskaan ilmesty tyhjästä, vaan niiden olemassaololle on syynsä. Näiden polkujen näkeminen on kuitenkin alakuloiselle mielelle vaikeaa. Ennen trauman käsittelyä, rikottu yksilö voi peilata itseään häpeän kautta. Hän voi kokea, että hänen täytyy muuttua joksikin toiseksi ollakseen tarpeeksi hyvä. Hyväksyminen auttaa näkemään oman osuutensa pahanolon kierteen jatkumisessa. Anteeksiannon myöntäminen itselleen voi olla kuitenkin vaikeaa, jos on viettänyt lapsuutensa paikassa, jossa rakkaus on ollut epäarvoinen vaihdon väline. Sisäinen dialogimme kertoo meille sen, millaisena itsemme näemme, mihin uskomme kykenevämme ja minkä arvoisia koemme olevamme. Ennen hyväksymistä ja trauman käsittelyä, sisäinen dialogimme on kaltoin kohtelijan kirjoittamaa. Ensimmäinen askel eheytymiseen onkin kyseenalaistaminen. Miksi uskot olevasi sitä mitä uskot olevasi? Kuinka määrittelet menestyksen? Millainen ihminen on arvokas? Miksi pelkäät epäonnistumista? Olemme itsellemme ankaria. Vaadimme paljon, annamme vähän kehuja. Viestimme ulospäin, missä olemme epäonnistuneet, mitä olisimme voineet tehdä paremmin.   

Kuitenkin siinä, missä jokaisella meistä on lukuisia mahdollisuuksia muodostaa käsitys siitä, keitä olemme ja millaisia olemme, on meillä myös mahdollisuus muokata näitä käsityksiä pohtimalla, auttaako kyseinen piirre minua vai estääkö se toimimasta. Millaisissa tilanteissa tunne - ahdistus, pelko, viha - ilmenee, ja miten siihen reagoin? Mihin pyrin reaktiollani? Millä muilla keinoin pääsisin tavoitteeseeni? Ahdistavia tilanteita kannattaa lähteä purkamaan helpoimmasta päästä. Kohtaamalla vain hieman hankalat tilanteet ensin syntyy onnistumisen tunteita, joista taas löytyy voimavaroja suurempien haasteiden käsittelyyn. Kaikissa haasteellisissa tilanteissa on tärkeintä antaa itselleen kiitosta, nostaa esiin ne asiat mitä teki oikein, huolimatta häpeäntunteista, jotka aluksi kilpailevat huomiosta. Kun avaa oven sille vaihtoehdolle, että negatiivinen identiteetti on kokemusten pohjalta opittu, voi suunnata katseen kohti tulevaisuutta ja parempaa minää. Sellaista kuin olisi halunnut olla. Sellaista kuin voi olla. Itseluottamuksen kehittyminen vie aikaa, ja välillä prosessi turhauttaa. Toisinaan kuitenkin jo yksi onnistuminen tilanteessa, jonka on kokenut mahdottomaksi, riittää avartamaan mieltä ratkaisevasti. Hyväksyminen alkaa pienistä asioista, joita voi itselleen antaa. Hyväksyminen on itsensä voittamista, se on tilaisuus oppia uutta. Se on vaihtoehto, joka ei koskaan lakkaa olemasta.  


Kaadoin vettä keittimeen, kuusi mukillista, katsoin tarkkaan. Asettelin suodatinpussin paikalleen ja otin lusikan käteen. Pulssini kohosi arvioidessani sitä, kuinka paljon kahvinpurua tekee yhden lusikallisen. Laskin huolella kuuteen saakka, lisäsin vielä vähän. Huokaisin, nostin suodatinpussin keittimestä, kaadoin purut takaisin purkkiin, ja aloitin alusta. Toistin samaa, kerta toisensa jälkeen melkein tunnin ajan. Ystäväni istui pöydän ääressä hiljaa, katsoi minuun ja välillä hymyili. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tietoisesti lähdin muuttamaan toimintatapaani, pyrkimyksenä päästä eroon tästä pienestä ja samalla niin vaikeasta kahvinkeittofobiastani, joka liittyy lapsuuden traumaattiseen kokemukseen, kun lähisukulainen sai monta tuntia kestäneen raivokohtauksen epäonnistuneen kahvinkeiton jälkeen.   


Kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi    

Kun tunnet tarvetta olla vihainen, ole vihainen, mutta opettele kohdistamaan vihasi rakentavasti. Sen sijaan, että huutaisit ja rikkoisit tavaroita, tee muistiinpanoja, kirjoita, haravoi, tiskaa. Helpotuksen tunteen lisäksi sinulle jää konkreettinen esimerkki omasta aikaansaavuudestasi. Mikäli kirjoitat kokemastasi, tulee siitä olemaan sinulle hyötyä. Jo muutamien ahdistuskohtauksien jälkeen voit tulkita muistiinpanojasi ja huomata niissä jotain yhtenevää. Mikä on se yhdistävä tekijä, mistä se sinua muistuttaa? Ole itsellesi rehellinen. Olet sen arvoinen. Opettele antamaan itsellesi anteeksi. Kokeile uusia asioita, uusia toimintatapoja. Anna kehollesi tilaisuus voida hyvin. Kun vahvistut, myös tunteesi vahvistuvat. Älä pelästy. Asiat eivät ala mennä huonommin, vaikka se siltä tuntuisikin. Kyse on niistä tunteista, joita olet paennut. Anna itsellesi lupa olla hauras. Muuta tietoisesti omaa toimintaasi. Puhu, kyseenalaista, hae tukea. Pyri muistuttamaan itseäsi kaikista niistä asioista, jotka ovat nyt hyvin. Sisäinen dialogisi määrittelee ja muokkaa vahvasti omaa käsitystäsi itsestäsi. Jos kerrot itsellesi olevasi arvokas ja vahva, ajan saatossa nämä käsitteet muodostuvat osaksi identiteettiäsi.   

Suru on suremista varten   

Olin jotenkin aina ajatellut, että kyllä tämä tästä. Toivonut, että vanhempani muuttuisivat, antaisivat minulle vihdoin sen mitä tarvitsen. Oli helpompi uskoa unelmaan, vaikka joutuikin kerta toisensa jälkeen pettymään, huomaamaan, että en koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä. Halusin niin kovin, että he rakastaisivat minua, edes yhden päivän. Olin lapsesta saakka miettinyt, miltä tuntuisi, jos ne sanoisivat sen ääneen, miltä tuntuisi olla tärkeä.   

Mitä arvokkaamman asian menettää, sen suurempi on suru ja sen aiheuttama tuska. Suru on tunne, jota koetaan mielen lisäksi myös kehossa. Ihminen tuntee itsensä väsyneeksi, hänen on vaikea keskittyä. Motoriset kyvyt heikkenevät, liikkeet hidastuvat. Päivittäisistä askareista voi tulla todellinen haaste, jopa mahdottomuus. Kehomme suree, vaikka yrittäisimmekin uskotella itsellemme kaiken olevan hyvin. Käsittelemätön ja tunnistamaton suru voidaan myös tulkita väärin. Potilas saattaa lääkärikäynnillä tiedostamattaan jättää kertomatta taustoistaan, jotta saisi välitöntä helpotusta senhetkiseen tuskaansa. Oleellista on kuitenkin se, mistä tunne kumpuaa. Jos potilas keskittyy kuvailemaan vain pahaa oloaan, voi lääkäri virheellisesti tulkita normaalin suruprosessin masennukseksi. Sureminen ei kuitenkaan ole sairaus, vaikka lääkityksen avulla voidaankin saada potilaan tunnevyöryn laukaisemat oireet, kuten unettomuus tai ahdistus, hetkeksi kuriin. Pitkällä tähtäimellä toimivaa ratkaisua surun tuomiin haasteisiin ei pilleripurkista löydy. Siksi rehellisyys itseä ja auttavaa tahoa kohtaan auttaa saamaan juuri sellaista apua kuin oikeasti tarvitsee, sillä suru ei katoa ilman suremista. Traumaattisista tapahtumista ylipääseminen vaatii samankaltaista surutyötä, kuin missä tahansa muussakin tilanteessa, jossa on menettänyt jotain itselleen arvokasta. Menetettyjen asioiden lista on aina yksilöllinen, mutta prosessi sen sijaan samankaltainen, kuin esimerkiksi läheisen kuoleman aiheuttama suru. Trauman kokenut suree menettämäänsä vapautta, lapsuutta, itsemääräämisoikeutta, ja tunteita mitkä häneltä on riistetty. Suruprosessin tehtävänä on auttaa uhria hyväksymään mennyt osaksi itseään, mutta samalla myös näyttää, ettei joka kerta menneen muistuessa mieleen tarvitsekaan särkyä. Mennyttä ei tarvitse pelätä.   

Mun täytyy oppia elämään sen kanssa, ettei vanhempia ollut, eikä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan. Ei ainakaan sellaisena, kuin itse vanhemman ja vanhemmuuden määrittelen. Menetin illuusioni omasta rakastavasta perheestä. Ihmiset sanovat aina, "että onhan sinulla omat lapsesi". Mutta ei se ole sama asia. En koskaan saa tietää, miltä tuntuu olla lapsi josta pidetään huolta. Olen nyt ymmärtänyt, että se olisi ollut minunkin oikeuteni, siksi minä suren niitä asioita, joita en saanut kokea. Ennen tulin aina valtavan vihaiseksi, kun joku puhui onnellisesta lapsuudestaan. Nyt olen huomannut, että osaan välillä olla muiden puolesta iloinenkin. En enää mene rikki joka kerta kun joku toinen kertoo perheestään. Ei se, että toisella on, ole minulta pois.   

Trauman käsittelyn mukanaan tuoma surutyö on sitä aikaa, jolloin annetaan omille tunteille niiden ansaitsema tila. Tämän prosessin aikana uhri joutuu kasvotusten kokemiensa asioiden kanssa, mutta hän joutuu kohtaamaan myös tunteita, joista hän on jäänyt paitsi. Mennyt palaa pienissä osissa osaksi minuutta, kuitenkaan määrittelemättä sitä. Kliinisissä havainnoissa on huomattu, että useimmat lapsuudessaan hyväksikäytetyt kokevat kiihkeää raivoa ja vihaa. Tätä vihaa ei kuitenkaan välttämättä suunnata hyväksikäyttäjään, vaan se voi ikään kuin kellua vapaana, epäsuorana ja ilman selvää kohdetta. Juuri tämä samainen viha saattaa tulla esiin itsetuhoisina käyttäytymismalleina, kuten syömishäiriöinä, pakottavana tarpeena vahingoittaa itseään, itsemurha-ajatuksina ja - yrityksinä. Yksi tärkeimmistä asioista surutyössä ja trauman läpikäynnissä on asioiden erottaminen toisistaan. Kun tunnemme syyllisyyttä omasta aikaansaamattomuudestamme ja heikkoudestamme, on syytä kysyä, kenen vastuulla tilanteen lopettaminen olisi ollut?

Omasta syyllisyydestä irrottautuminen voi olla äärimmäisen vaikeaa silloin, kun rikos on tapahtunut lapsuudessa. Opimme, että vika oli meissä, mutta voiko alistetulla lapsella oikeasti olla työkaluja vastustaa auktoriteettiasemassa olevan aikuisen toimintaa? Antaisitko saman vastuun omalle lapsellesi, olisitko hänelle vihainen? Kyse ei ole, eikä ollut, hallitsemattomasta jatkumosta, jossa tragediat seuraavat toisiaan, vaan valinnoista, joita tekijä/tekijät ovat tehneet. Kaltoin kohtelija on tekohetkellä tehnyt päätöksen, valinnut uhrinsa kiinnijäämisriskin perusteella. Hän on käyttänyt tietoisesti aikaansa ja energiaansa uhrinsa hiljentämiseen, manipuloinut, ollut vastuussa. Omien tunteiden tunteminen saattaa vaikuttaa pelottavalta, mutta se ei kuitenkaan ole vaarallista, vaan osa ihmisyyttä ja elämää. Surun jakaminen auttaa, oli kyseessä sitten läheinen ystävä tai ammattiauttaja. Auttaa itkeä jonkun kanssa, saada hyväksyntää omille tunteilleen. Se on sitä näkyvyyttä, josta olemme jääneet paitsi. Suruprosessin merkittävimpiä saavutuksia on anteeksi antaminen itselleen, ja vihan kohdistaminen lopultakin sinne minne se kuuluu.   

Takaumat   

Yllätyin aluksi siitä, kuinka ympäristöni muistuttaakaan minua menneestä jatkuvasti. Joskus yksikin sana riittää saattamaan minut hyvin ahdistuneeseen tilaan. Tunnen, että takaumien tulemista on lähes mahdotonta estää. Ne tuntuvat siltä kuin siirtyisi aikakoneella suoraan menneisyyteen. Pystyin tuntemaan hänen kosketuksensa, haistamaan hänet. Näin hänen kasvonsa, ne olivat siinä! Aluksi oli mahdotonta ymmärtää, miten tällainen voi olla mahdollista. Luulin tulleeni hulluksi.   

Takauma tarkoittaa tilannetta, jossa jokin ympäristön ärsyke laukaisee tunnekokemuksen menneestä. Se voi olla valtavan pelottava kokemus. Haasteellisinta näissä tilanteissa on se, että takauman tullessa, myös siihen liittyvät muistijäljet aktivoituvat. Tällöin yksi takauma saattaa linkittyä useisiin muihinkin kokemuksiin, jolloin ihmiselle voi jäädä epäselväksi, mistä oikein on kyse. Ei ole lainkaan harvinaista, että takauman voi kokea kaikilla aisteillaan. Yleisimmin takaumat ovat kuitenkin niin lyhytkestoisia, välähdyksenomaisia kokemuksia, etteivät ne edes ehdi ihmisen tietoisuuteen. Merkiksi koetusta jää vain äkillinen mielialan tai fyysisen olotilan muutos. Kuten nähdessäsi unta, myös takaumien aikana mieltäsi vaivaavat asiat nousevat pinnalle. Takaumat ovat merkki keskeneräisestä käsittelystä. Mikäli koet takaumia, hakeudu sellaiseen paikkaan, jossa voit turvallisesti ajatella ja keskustella kokemuksestasi. Takauman aikana pinnalle nousseita tuntemuksia ja mielikuvia kannattaa kirjata ylös, sillä muistiinpanot auttavat sinua asian käsittelyssä myöhemmin.

Takaumista on suositeltavaa keskustella jonkun kanssa, sillä kohtaamattomina nekin saattavat aiheuttaa uusia välttämistoimintoja, kuten: "seksi aiheuttaa minulle takauman, en harrasta seksiä enää". Trauman hoidossa ammattilaisen apu on erittäin tärkeää. Lisäksi kannattaa muistaa, että takaumat voivat olla myös merkki traumaperäisen stressihäiriön kehittymistä tai olemassaolosta. Takaumien laukaisijat voi oppia tunnistamaan, ja niitä voi prosessissa käyttää jopa omaksi edukseen. Takauma antaa mahdollisuuden tutustua omaan itseensä. Se on ainutkertainen mahdollisuus kohdata oma sisäinen lapsi särkyneenä ja tarjota hänelle lupa suruun, tuskaan ja kyyneliin. Itseänsä voi lohduttaa mielikuvien avulla, mutta myös konkreettisesti, mikäli läsnä on toinen ihminen.   

Aluksi tästä kaikesta puhuminen oli ihan kamalan vaikeaa. Tuntui mahdottomalta selittää aviomiehelleni seksinjälkeisiä tunteenpurkauksiani ja niiden syitä. Lopulta löysin sanat kokemukselleni. Kerroin hänelle rehellisesti, että seksin aikana tai sen jälkeen minusta tulee jälleen se rikkinäinen viisivuotias. Vaikka olenkin aikuinen aikuisen ruumiissa, on mieleni tuolloin hädissään olevan lapsen, joka kaipaa lohtua, hyväksyntää ja rakkautta.  

Kumppani voi toimia turvallisena aikuisena läheisyyden laukaisemassa takaumassa. Vaikka tällainen toimintamalli intiimissä tilanteessa saattaisikin tuntua parisuhteen toisesta osapuolesta omituiselta, on sen positiivinen vaikutus kokijaan aivan valtava. Uhri saa tunnekaaoksessaan vihdoin hitusen turvaa, mikä auttaa häntä jaksamaan ja kohtaamaan mennyttä. Positiivisen kokemuksen lisäksi se myös lähentää pariskuntaa henkisesti. Jo muutamien kertojen jälkeen uhri ei enää miellä kumppaniaan uhkana, vaan turvana, sellaisena henkilönä, joka on hänen kanssaan samalla puolella.  

Onnistumiset avartavat   

Se, mitä itsellemme kerromme ahdistavan tilanteen aikana, tarttuu mieliimme ja nousee esille myös seuraavassa vastaavanlaisessa tilanteessa. Itsensä ymmärtämisen kannalta on olennaista hyväksyä kielteinen ajatusketju osana inhimillisyyttä. Negatiiviset tuntemukset kuuluvat elämään mutta tärkeintä olisi toimia niistä huolimatta. Vaikka suurin osa kokemuksista tulee eläen, voi itseään myös tietoisesti lähteä haastamaan. Itselleen voi näyttää mihin kaikkeen pystyykään, kunhan muistaa asettaa tavoitteet realistisiksi. Pelkojen kohtaamista voi pehmentää kertomalla ongelmakohdistaan ympäröiville ihmisille etukäteen. Neutraaleissa olosuhteissa omien haasteiden esilletuonti on huomattavasti helpompaa kuin itse tilanteessa. Yleensä se, että ihminen pyrkii pitämään kokemansa tunteen piilossa, voimistaa huomattavasti fyysistä oireilua, kuten vapinaa, hikoilua ja hengenahdistusta. Kun yhtälöstä poistetaan "pakko käyttäytyä normaalisti" -ajatus, eivät tilanteet olekaan enää niin monimutkaisia. Näissä itsensävoittamiskokeiluissa auttaa usein "mikä on pahinta mitä voi tapahtua" -kysymykseen vastaaminen. Kannattaa myös ottaa turvan tunteeseen vaikuttavat seikat huomioon. Jos pelkäät ulkona yksin liikkumista, on järkevää punnita, liittyykö ulkoilun harjoitteluun enemmän riskejä päivän valossa vai pimeällä. Kun keskittyminen sijaispelkoihin, eli esimerkiksi julkiseen ruokailuun katoaa, jää tilaa myös aidoille tunteille, eli niille, joista tilanteessa koettu pelko alun perin johtuu. Tietoisuus peloista ja ennen kaikkea niiden syistä auttaa kohtaamaan muistoja ja ahdistusta. Askeleet täydellisestä eristäytymisestä tähän hetkeen voivat olla pieniä, ja matkan teossa saattaa vierähtää vuosia.   


Olin aikoinaan äärimmäisen pelokas, väistelin systemaattisesti tilanteita, joissa olisin millään tavalla esillä. Jopa kahvin keittäminen vieraalle oli minulle mahdotonta. Näin jälkikäteen voin todeta, että aikoinaan tärkeästä suojelumekanismista muodostui minulle krooninen rajoite. Ajatukseni toistivat itseään. Aloin nähdä samankaltaisuuksia tilanteissa, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Kielteisistä tapahtumista tuli jatkumo. Käyttäytymiseni oli rutiininomaista pelkotilaa ja varuillaanoloa. Etsin alitajuisesti jokaisesta uudesta sosiaalisesta tilanteesta jotain ennestään tuttua.   

Kun minusta tulee niin kuin muut   

Yksi suurimmista haaveistani oli tulla normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Halusin kokea ehdotonta rakkautta, luottamusta ja turvaa. Halusin oman äidin ja isän, mummolan jonne mennä jouluisin. Minä opin kokemaan ehdotonta rakkautta. Löysin isän ystävästä, äidin tuttavasta, mummolan anoppilasta. Opin luottamaan itseeni ja sitä kautta tuntemaan turvaa. Koetun elämän ei tarvinnut lakata olemasta, minun ei tarvinnut pyyhkiä sitä pois. Riitti, kun opin ymmärtämään sitä mitä tapahtui. Riitti, että hyväksyin elämäni olevan matka. Nykyään olen tavattoman iloinen siitä, etten koskaan tule olemaan samanlainen kuin muut. Olen persoona, yksilö. Kuten sinäkin, ja hän, joka ei sinua ymmärrä.   

Tunteet ovat ystäviämme. Ne eivät valehtele. Tunteet kertovat meille sen, miten tilanteet oikeasti koemme. Voimme vähätellä tunteitamme, kääntää niille selän tai leikkiä, ettemme kuule, emmekä näe. Silti kokemamme asiat pysyvät meissä ja vaikuttavat päätöksiin joita teemme. Ne ovat osa meitä odottaen kiltisti vuoroaan ja sitä hetkeä, kun suomme itsellemme edes murusen siitä ajasta, jonka annamme muille. Menneiden käsittely on prosessi, se on matka jolla opitaan tuntemaan oma sisin. Tämä matka sisältää ylä- ja alamäkiä, voitontunteita, pettymystä, vihaa ja ennen kaikkea surua. Ajan kanssa havahdumme niihin asioihin, jotka meille on opetettu väärin. Tällöin meistä tulee itsemme vanhempia. Opetamme elämän perussäännöt itsellemme uudelleen.   

Oman elämänsä eheyttäminen vaatii rohkeutta, panostamista, sitoutumista ja muita ihmisiä. Muutoksen askeleet ovat pieniä, mutta jokainen niistä vie eteenpäin tällä tiellä, jota kukaan meistä ei valinnut. Siellä missä on toivoa, on elämää. Missä on tahtoa ja rohkeutta, on toivoa.  

 

Läheiset ja ystävät   

Harvemmin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka uhri oikeasti tuollaiset kauhuteot kokee. Mä jäin ainakin miettimään, kuinka totaalisesti toisen elämän voi pilata. Lähtökohtaisestihan kaikki lapset ovat syntyessään samanlaisella viivalla viattomia, puhtaita ja luottavaisia. Tuossa tapauksessa vain on muiden toimilla onnistuttu pilaamaan nuo kaikki perusedellytykset hyvään elämään. Ja tuossa tapauksessa vanhemmat ovat onnistuneet pilaamisessa melko perusteellisesti.   

Tieto seksuaalisesta hyväksikäytöstä järkyttää aina. Tärkeintä on kuitenkin uskoa uhria, vaikka kerrottu asia ei kuulijasta mahdolliselta tuntuisikaan. Esille nousevat kysymykset kannattaa ajoittaa oikein ja niiden kanssa pitää olla varovainen. "Miksi et kertonut aikaisemmin" -tyyppiset kysymykset herättävät uhrissa aina syyllisyyden ja häpeän tunteita. Pahimmassa tapauksessa hyväksikäytetty sulkeutuu, eikä halua enää jatkaa keskustelua. Vaikka tilanne on äärimmäisen hankala, kannattaa kuulijan aina etukäteen miettiä mihin hän kysymyksillään pyrkii. Uhri on tuskin salannut asiaa omaksi ilokseen, vaan vaikenemisen taustalla ovat voimakkaat häpeän tunteet, joiden voittamiseen on mennyt oma aikansa. Hyväksikäytön ja sen seurausten tiedostaminen vaatii vastaanottajalta paljon. Monet tuntevat ahdistusta tämän asian edessä. Kerrottu kipu aiheuttaa heissä avuttomuuden tunteita, jotka saattavat olla tuttuja myös omasta elämästäEi ole lainkaan harvinaista, että hyväksikäytetyn kertomus herättää kuulijassa suoranaista vihaa uhria kohtaan. Tällöin läheinen hyökkää omia avuttomuuden tunteitaan vastaan, eivätkä hänen reaktionsa ja sanansa liity enää hyväksikäytettyyn. Vaikka syyllistävä käyttäytyminen läheisen taholta aiheuttaa suunnatonta mielipahaa ja hylätyksi tulemisen tunnetta, uhrin kannattaa keskittyä suojaamaan tilanteessa itseään.

Kaikki eivät kykene tukemaan ja ymmärtämään, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät hyväksikäytön aiheuttamat tunteet ja kokemukset olisi oikeutettuja. Päinvastoin. Molempien osapuolien kannalta on suotuisaa, että myös läheinen käsittelee itsessään heränneet tunteet. Nämä keskustelut kannattaa kuitenkin käydä jonkun muun, kuin itse uhrin kanssa, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että hyväksikäytön tullessa esille, uhrista tulee se, joka tukee läheisiään. Kuulijan on usein mahdotonta asettaa itseään uhrin rooliin, vaikka hän niin saattaa kuvitella tekevänsä. Hyväksikäytetty ei halua kuulla miten sairasta tai ällöttävää tapahtunut läheisen mielestä on. Hän ei myöskään todennäköisesti halua vastata kysymykseen "No mitä se teki?" Läheisen ei kannata kertoa mitä hän vastaavanlaisessa tilanteessa tekisi, ellei tämä näkemys perustu konkreettiseen kokemukseen. Toisinaan myös hyvää tarkoittavat lauseet saattavat muuttua lohduttoman musertaviksi. Siksi kannattaa välillä varmistaa se, mitä toinen yrittää sanoa.

Koska syyllisyys on niin valtavaa, tuntee hyväksikäytetty toisinaan vastuuta myös niiden tunteista, joille hän kokemastaan kertoo. Läheisen kannattaa muistuttaa, että hänen kokemansa tunteet eivät ole uhrin aiheuttamia, eikä hyväksikäytetty ole syyllistynyt mihinkään negatiiviseen kertoessaan tapahtuneesta. Myös pienet asiat, kuten lauseen rakentaminen, vaikuttavat siihen kuinka kerrottuun reagoidaan. On tyystin eri asia purkaa tapahtunutta huutaen, kiroillen ja haukkuen, kuin näyttää tunteensa ja kertoa miten paljon sattuu. Eteenpäin suuntautuva ajattelu edistää toipumista. Vaikka lapsuuden kokemukset olisivatkin olleet kohtuuttomia, ei se tarkoita sitä, että koko loppuelämä on pilalla. Läheisen ei kannata lähteä etsimään syitä tapahtuneelle, vaan muistaa, että niin kuin väkivalta jättää jälkensä, jää jälki myös kannustuksesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Avaimet onnistuneeseen tukemiseen ovat rohkaisussa. Läheisten täytyy kyetä omalta järkytykseltään muistuttamaan uhria siitä, kuinka upeaa on, että tämä vihdoinkin uskaltaa puhua.   

Läheisen rooli trauman käsittelyssä   

Yhteiselo on välillä haastavaa. Minä en ymmärrä, miksi hän toimii kuten toimii, tai on sellainen kuin on. Toisinaan en vain pysy tunnetasolla hänen perässään. Sisäistän hänen tuntevan surua ja tulen siitä kenties itsekin surulliseksi. Sitten muutaman tunnin kuluttua hän vaikuttaakin olevan iloinen ja energinen, minä hämmennyn ja olen edelleen surullinen.


Trauman käsittely aiheuttaa äkillisiäkin mielialan vaihteluita. Hyväksikäytetty saattaa purskahdella itkuun ilman näkyvää syytä, tai olla äärimmäisen energinen ja touhukas. Käsittelyn vaiheesta riippuen, myös vihanpurkaukset saattavat kohdistua hallitsemattomina ympäristöön ja lähipiiriin. Erityisesti parisuhteet joutuvat kovalle koetukselle trauman käsittelyn kriisivaiheessa. Tällöin olisi suotavaa harkita parisuhdeneuvontaa tai yksilöterapiaa myös trauman kokeneen puolisolle. Prosessin monivaiheisuudesta johtuu, että hyväksikäytetyn koko olemus voi muuttua hyvinkin lyhyessä ajassa. Lähimmäisestä saattaa tuntua, ettei hän enää tunne sitä ihmistä, jollainen uhrista on tullut. Näissä tunnevaihteluissa on hyvä muistaa, ettei hyväksikäytetty välttämättä itsekään ymmärrä syitä omaan käytökseensä. Tällöin kannattaa olla kaukaa viisas ja ajoittaa mahdolliset kysymykset neutraaliin ja rauhalliseen hetkeen. Läheisen täytyy myös kyetä hyväksymään vastaukseksi "en tiedä miksi", tai se, ettei vastausta tule ollenkaan.   

Mulla oli yhteen aikaan voimakas pakkomielle järjestellä tavaroita. Sohva muutti sijaansa kerran viikossa, kuten muukin asuntomme kalustus. Myös seinät saivat uuden värin useita kertoja puolen vuoden sisällä. Järjestely toi minulle sellaista hallinnan- ja turvantunnetta. En tiedä olivatko nämä tunteeni aitoja vai eivät, mutta joka tapauksessa minua auttoi suunnattomasti se, ettei mieheni koskaan huomauttanut tästä touhusta. Koti sai ihan rauhassa olla joka viikko erilainen, ja usein hän jopa kehui minua sisustusratkaisuistani.   

On oleellisen tärkeää kannustaa uhria hakeutumaan ammattiauttajalle, sillä yksin hän ei näitä asioita todennäköisesti ratkaise. Painostamista kannatta välttää, vaikka prosessin hitaus turhauttaisikin. Matka tulee olemaan joka tapauksessa pitkä, ja se tapahtuu täysin trauman kokeneen ehdoilla, oli ympäristö sitten mitä mieltä tahansa.   

Kun minusta tulee Minä   

Olen ollut muutoksen tiellä vasta muutamia vuosia, ja olen yhä edelleen. Kuluneiden vuosien kokemukset ovat muovanneet minusta aivan toisenlaisen ihmisen. Sellaisen, joka kykenee vastaanottamaan rakkautta, puhumaan, kuulemaan, olemaan avoin ja hyväksymään itsensä. Tuntemani suru on voimakkaampaa kuin koskaan aiemmin. Se on kuitenkin parantavaa surua. Niitä samoja kyyneliä, joita jätin lapsena itkemättä.

Antautuminen elämälle saattaa tuntua suorastaan oman älyn vastaiselta. Tunteiden ja minän välille on tukahdutetun tunne-elämän seurauksena kasvanut normaalia paksumpi muuri. Katkeruus, pelko, syyllisyys ja häpeä pitävät tiukasti opitusta kiinni, jonka seurauksena mikään ei muutu. Taakka tuntuu aina vain raskaammalta. Ja tuska, se on sanoin kuvailematonta. Kehältä vaikuttava rakennelma on kuitenkin alku elämänmuutokselle, joka konkretisoituu vasta sitten, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole. Muutos ei vaadi henkistä romahdusta. Silti juuri loppuun palaminen on potentiaalinen alku muutokselle. Taakan alle särkyminen antaa mahdollisuuden tarkastella elämää uudella tavalla. Eteenpäin mennessä emme aluksi edelleenkään luota muihin, mutta opimme luottamaan itseemme. Saamme takaisin niitä ominaisuuksia, jotka meiltä on kokemuksiemme myötä riistetty. Saamme tilaisuuden katsoa omien kulissiemme taakse ja opimme rakastamaan sitä ihmistä, jonka kaaoksen keskellä näemme. Karsittuamme häpeän ja hylkäämisen äänet, löydämme kunnioituksen ja arvostuksen, niin itseämme kuin muitakin kohtaan.  

Taivi Toikka